Kuntatalouden vastuunpakoilu valtion ja kuntien kesken on lopetettava.
Se, joka säätää lait, varmistaa myös taloudelliset resurssit.
Kuntatalous on vääristynyt enemmän valtakunnallisen poliittisen päätöksenteon kuin kuntien toimenpiteiden vuoksi. Kunnille on jäänyt juoksupojan rooli. Tee sitä, mitä käsketään, niin saat sentin.
Kuntatalouden vastuunpakoilu valtion ja kuntien kesken on lopetettava.
Se, joka säätää lait, varmistaa myös taloudelliset resurssit.
Kuntatalous on vääristynyt enemmän valtakunnallisen poliittisen päätöksenteon kuin kuntien toimenpiteiden vuoksi. Kunnille on jäänyt juoksupojan rooli. Tee sitä, mitä käsketään, niin saat sentin.
Mikäs siinä muuten, mutta kun kulut siitä juoksemisesta onkin euron. Juoksupoika joutuu ottamaan lainaa hoitaakseen käskyn mukaiset tehtävät. Valtio selittää oman osuutensa pienuutta rahojen vähäisyydellä. Minne raha on hävinnyt maasta, jossa sitä väitetään olevan enemmän kuin koskaan. Yksinkertainen ja selkeä selitys on se, että jatkuva ja harkitsematon veronkevennyslinja on tähän tilanteeseen johtanut. Samaan aikaan kuntien vastuut ovat kuitenkin kasvaneet huomattavasti.
Sekin on syytä muistaa, että meillä hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa myös suurituloisten lasten koulutuksen yhteiskunnan tuella. Toiseksi kalliisti ja pitkään koulutetut useimmiten pääsevät työurallaan kiinni parempiin tuloihin.
Eikö siis ole kohtuullista maksaa silloin maksukykynsä mukaisesti veroja, siis progressiivisesti? Maksetaan enemmän suurista kuin pienistä tuloista.
Välilliset verot eivät ole kaikilta osin oikeudenmukaisia ja siksi niiden lisääminen ei ainakaan pienituloisia auta.
Itse olen kyllä valmis maksamaan palvelut turvaavat lisääntyvät veroni mieluummin palkkatuloista, niin ikävää kuin se suurituloisille onkin. Ja pääomatuloja pitäisi kohdella tässä suhteessa tasapuolisesti. Nykyjärjestelmä pääomatulojen osalta suosii liikaa ns. vapaamatkustajia, jotka voivat itse määrittää ottavatko tulonsa pääoma- vai palkkatuloina.
Se, kuinka eri kunnat sitten saavat/tarvitsevat tuloja ylläpitääkseen palveluja, onkin mielenkiintoinen yhtälö. Kasvukunnissa painitaan hurjien investointi- ja sitä kautta velkataakkojen alla. Toisaalla on näitä väestöltään pieniä maaseudun eläkeläiskuntia, joilla on talous tällä hetkellä kunnossa. Jälikimmäisillä tulevaisuus on surkea, koska väki tulee vähenemään rajusti tulevina 10-30 vuotena. Helppoa ja yksinkertaista lääkettä kuntien talouskurjuuteen ei siis oikein ole. Nykyisillä pelisäännöillä sitä ei muuten löydykään. Jos poliittisessa veropäätöksenteossa ei löydy riittävää rohkeutta tai halua edes nykyisen tasoisten palvelujen ylläpitoon, on ainoa vaihtoehto purkaa peruspalvelu- ja koulutuslakeja.
Yksikään kunta ei muuten pysty säilyttämään taloustasapainoaan millään konstilla. On ihan yksi ja sama, tehdäänkö kuntaliitoksia vaikka miten paljon tai ollaan tekemättä. Tätäkö äänestäjät ovat todella halunneet viimeisimmissä eduskunta- ja kuntavaaleissa?
Itse asiassa, onko Suomella varaa siihen, että hyvinvointipalvelut väkisin ajautuvat kriisiin? Minä väitän, että ei ole. Suomen kilpailukyvyn parantuminen on viime vuosikymmeninä perustunut nimenomaan siihen, että mahdollisimman moni on kyennyt taloudellisista lähtökohdista riippumatta kouluttautumaan omien kykyjensä puitteissa ja antamaan siten työelämässä myös elinkeinoelämän käyttöön parhaan mahdollisen panoksensa. Siitä panoksesta on sitten saatu rahoitus yhteisten hyvinvointipalvelujen jatkuvuuteen ja kehittämiseen. Sillä panoksella on myös turvattu ja kehitetty elinkeinoelämän toimintaympäristöä. Tämä on tehty yhdessä eri toimijoiden kesken.
Kollektiivisessa vastuunkannossa on pienen Suomen vahvuus ollut myös maailman pelikentillä. Tehdään niin jatkossakin, ettei hukka peri.
